ihmissuhteet ovat niinkuin vuoristorata. siinä ei ole mitään uutta, mutta keksin miksi. jos vuoristoaradan alussa ei ole sitä ylämäkeä ei kukaan aja rataa kahta kertaa. nousu radan huipulle herättää jännityksen, vaunu menee hitaasti ylöspäin kolisten ja matkustaja tietää että ylhäällä alkaa tapahtua, mutta ei tiedä mitä, olettaen tietenkin että ajaa kyseisellä vuoristoradalla ensimmäistä kertaa. mutta jos vaunun kyytiin noustaisiin ylhäältä ja "aksöni" alkaisi samantien, ei kokemus olisi yhtä vaikuttava ja se ei yhden kierroksen jälkeen jaksaisi enää kiinnostaa. samalla tavalla voidaan olettaa ihmissuhteissa, jos suhde lähtee huipulta, eli toinen osapuoli on jo suhteen alussa rakastunut toiseen, niin ensimmäisen kerran vauhdin loppuessa alhaalla ei tämä kyytiin hypännyt ihminen ymmärrä miksi pitäisi tehdä töitä jotta saisi taas uuden vauhdin ja kiinnostus hyytyy. mutta jos kummatkin osapuolet tekevät töitä päästäkseen pisteeseen suhteessa jossa uskaltaa päästää jarrun ja antaa tukan hulmuta, on heidän taas ylämäen tultua helpompi tehdä töitä päästäkseen taas ylös. uskokaa tai älkää mutta äsken suihkussa tuo teoria kuullosti paljon paremmalta ja selkeämmältä. ja sitäpaitsi inhoan vuoristoratoja.