tiedättekö kuinka vittumaista on joka päivä toivoa että heräisi aamulla 15-vuotiaana, ja voisi tehdä elämässään asioita toisin. olenko ainut joka näin ajattelee vai onko maailmassa muitakin 27-vuotiaita rahattomia opiskelijoita ilman tuloja ja varmaa työpaikkaa? kaikkein stressaavinta tässä on se jatkuva epävarmuus, koko ajan saa pelätä milloin matto vedetään jalkojen alta, ja jos niin käy onko ketään enää ottamassa kiini ettei putoa ihan pohjalle? sanotaan että raha ei tee onnelliseksi. sitä en tiedä kun en koskaan ole ollut rikas, mutta voin sanoa että rahan puute tekee onnettomammaksi. uskallan sanoa olevani onnellinen, koska minulla on kainalo johon käpertyä kun tulee paha olo, mutta pelkään menettäväni senkin tämänhetkisen tilanteeni takia. ja se tilanne johtuu vuosia sitten tapahtuneista asioista. olen parantunut masennuksestani, mutta edelleen se kummittelee. tällä kertaa pankkitililläni. etsin kyllä töitä, tosissani. jos olisin aikoinani hankkinut jonkun ammatin, enkä lähtenyt yrittämään hienoa tutkintoa olisi töiden saaminen paljon helpompaa. työvoimatoimiston sivuilla on paikkoja kokeille, kirvesmiehille, autonkuljettajille ja muille oikeille ammattilaisille, mutta ei yhtään paikkaa yli-ikäiselle häviäjälle. no myönnetään, töitä kyllä olisi, mutta tarvitsisin auton niitä varten ja autoa ei saa kun ei ole töitä. vituttaa ja pelottaa. olipas sekavaa tekstiä, mutta olkoon. kananmunankuoressa: minut on ajanut vararikkoon mukavuudenhalun, saamattomuuden, kunnianhimon ja huonon onnen yhdistelmä... sanotaan että torsai on toivoa täynnä, kuitenkin nyt tunnen itseni toivottomaksi ja arvottomaksi. vittu!